Aasit nojailevat apaattisina vihrean metalliaidan vierella. Tunteja jatkunut vesisade saattaa pannia naitakin kahta elainta.

Ohikulkijat jaksavat hymyilla viluiselle vierasmaalaiselle. Joku heittaa ujosti hellon ja jatkaa matkaa nauraen. Paalakea suojaa kirgisialainen lakki, mustavalkoinen huopahattu, jonka lierit on kaannetty ylos. Tai paata suojaa muovipussi, jossa toivotetaan tervetuloa uudelleen. Englanniksi.

Uusi aamu Ashlanbobissa, Etela-Kirgisiassa sijaitsevassa uzbekkikylassa. Majapaikan terassilta aukeaa nakyma viereisille huipuille, joista korkein kurottautuu 4200 metrin. Jonkin verran alempanakin maasto on puhtaan valkoista kirkkaan sinisen taivaan edessa.

Mainio paiva lahtea kavelemaan vuorenrinteille. Saavun pienelle vesiputoukselle, jolla on korkeutta 23 metria.

Matkalla saksanpahkinametsaan kohtaan isan ja pojan, jotka kuljettavat metsasta pahkinoita hevosella ja muulilla. Poika ohjastaa tottuneesti ja ylpeana muulia ja poseeraa valokuvaan.

"Neljavuotias, isa kertoo ylpeana pojan ian."

Saavun metsaan. Maailman suurimpaan saksanpahkinametsaan, joka kattaa kaikkiaan 60 000 hehtaaria.

Metsassa nakyy poimijoita enaa harvassa. Tuossa maen laella on viela jonkun teltta. Sadonkorjuukausi on paattymassa.

Ensimmaiset saksanpahkinapuut istutti 1100-luvulla kylan pyha mies Arslan Bab-Ata. Puut voivat elaa jopa 500-vuotiaiksi. Metsa on valoisaa, aluskasvillisuus on harvassa. Tuntuu kuin kavelisi kumpuilevassa puistossa. Jotenkin mieleen tulee kavelyretki Ruissalon tammimetsissa.

Nelja poikaa tulee innoissaan moikkaamaan. Heilla on kepit, joilla he kurottavat yksinaisiin pahkinoihin.

Kun pahkinasato on valmis, keraaja kiipeaa puuhun ja ravistaa kypsat pahkinat oksilta. Ihan muutaman pahkinan vuoksi uzbekkikaan ei korkeaan puuhun kapua.

Matka jatkuu isolle putoukselle. Parin tunnin ahkimisen jalkeen silmien alla avautuu iso rotko, jonne syoksyy vesimassa yli 80 metrin matkan. Rotkon pohjalle ei silma ylla.

Taustalla jyhkeat kalliot saavat putouksen nayttamaan pienelta. Pian lumipeite ehtii tannekin asti.

Uusi aamu.

Nousen marshrutkaan, joka jatkaa Basaar Korkonista Jalal Abadiin. Suljen sateenvarjon, nostan rinkan oikealle olkapaalleni, vasemmassa roikotan pikkulaukkuani, sateenvarjoa en ehdi sulkea.

Marshrutkassa huomaan, etta bussin takakulmassa on yksi tyhja paikka. Hivuttaudun kohti, kunnes silmalasini lyovat hikeen. En nae mitaan ennen kuin otan lasit kateeni. Ahdasta kaytavaa ohitseni ahkii vanha mummo, joka valtaa istumapaikan. Sateenvarjostani roskuu vetta muiden matkustajien paalle.

Terveiset Etela-Kirgisiasta. Keski-Aasiasta.