Luulin että Pakistanissa elämä on ainakin raitista.

"Niin luulevat kaikki muutkin kun tulevat tänne", sanoi Antero eilisillan grillibileissä.

Anteron tapasin ensimmäisen kerran jo Helsinki-Vantaan kentällä. Tai havaitsin hänet. Muhkeapartainen mies hiukset peittävässä liinassa ja nahkaliiveissä istui seinustan penkillä ja näytti moottoripyöräkerhon tyypiltä. Mietin mihin hänkin on menossa.

Seuraava havainto Anterosta oli Heathrow'n kentällä Islamabadin odotustilassa. Vähän myöhemmin huomasin istuvani koneessa hänen vieressäni. Ja mitä mainioimman tyypin tapasinkin.

Antero on puujalkamestari. Hän on Punaisen ristin hommissa ja johtaa Pakistanissa proteesipajaa. Hän opastaa paikallisia työhön joka täällä todella on tarpeen. Esimerkiksi Kashmir palauttaa rajalta paljon yksijalkaisia.

Euroopan komission ihmisoikeuksista Pakistanissa vastaavan Mirkan bileissä oli myös Seppo. Rauhallisen oloisen Sepon tehtävä on tarkastaa Pakistanin sillat. Tarkemmin sanoen hän valvoo paikallisten siltatarkastajien työtä.

Bileissä oli myös Stefan. Kolmekymppisen, ruotsalaisella korostuksella suomea puhuvan insinöörin tehtävänä on neuvotella firmansa puolesta sopimus, jonka perusteella he myisivät voimalaitoksen Pakistanin valtiolle ja alkaisivat tuottaa tänne sähköä. Energiasta on tässä maassa kova pula.

Ja Vesanhan te tunnettekin.

Mutta siihen viinaan. Ensimmäisenä iltana, keskiviikkona, kävimme "kotona"-nimisessä ravintolassa. Kotona on ihan tavallinen asunto, jossa ranskalais-kiinalainen perhe pitää ravintolaa. Maukasta ruokaa ja juomaa joka lähtöön. Ulko-oven porttivahti ei päästä sisään paikallisia. Perheen viisivuotias poika kävi avaamassa Murrees-pullojen korkit. Ravintolahuoneen vieressä näkyvästä ovesta paljastui lastenhuone. Nuorena vitsa väännettävä.

Toisena iltana kävimme toisenlaisessa, kiinalaisten pitämässä salakapakassa. Portilla vartija tarkasti passit, nimi kirjaan, metallinpaljastimella pikainen tarkastus. Sisällä biljardisalin jälkeen oli länsimaisen yökerhon jäljitelmä. Tiskillä istui italialaisen näköinen tyyppi, toisessa kulmassa nojaili nigerialainen. Huoneen perällä joukko iloisia naisia puhalteli täytekakun kynttilöitä. Happy birthday...

Yksi naisista innostui musiikin vietäväksi. Lanteiden pyörittelystä päätellen keskiaasialaiset naiset eivät ole täällä pelkästään kakkukynttilöitä puhaltamassa.

Ja eilen Mirkalle ja Drisille. Paikalla ei ollut sentään pelkästään suomalaisia, oli toistakymmentä muunmaalaistakin. Jopa pakistanilaisia. Tuolta kaverilta saa aina viinaa kun tarvitsee, kemujen isäntä marokkolainen Dris sanoi osoittaen paikallisen näköistä kaveria.

Länsimaiset saavat maassa toki virallisestikin alkoholiannoksensa. Viinakortilla kuukauden annos on kuusi yksikköä. Yksikkö on joko pullo kirkastaa tai paketti, n. 20 pulloa, olutta. Paikallista. Viiniäkin täällä saa, mutta hankalasti ja se on kallista.

Jatkan taas krapulapäivän viettoa. Tänään otan ruokajuomana kokiksen.