Ramadan on menossa, kai olette siella Suomessa huomanneet. Viime viikolla Kashgarissa ramadanin vaikutusta kulkija ei paljon nahnyt. Eilen Karghlikissa ja tanaan Hotanissa ramadan on nakynyt.

Paivalla on vaikea saada ruokaa. Tai siis saa kioskeista kaikkia kekseja ja sellaista mutta uiguurien lounaspaikat ovat tyhjina hiljaa. Eika Karghlikissa ollut muita kuin uiguurien ruokapaikkoja.

Konreettisesti asian koki Zdenek, tshekkilainen kaveri, jonka tapasin ensi kertaa Karimabadin illallispoydassa. Uudelleen han nakyi hotellin aulassa Kashgarissa parin Pakistanista tutun saksalaisen seurassa. Seuraavan yona han majailikin kanssani samassa dormitorihuoneessa.

Zdenek on mainio valokuvaaja. Hanen kuviaan ympari maailmaa voi kayda ihailemassa osoitteessa www.webminster.net. Talla reissulla han on ollut jo useita kuukausia. Han kiipesi pari vuorta Intian Laddakhissa ja teki vuorivaelluksia Pohjois-Pakistanissa.

Kashgarissa han osti polkupyoran. Silla han lahti polkemaan sunnuntaiaamuna kaakkoon. Tapasin hanet yllattaen eilisiltana Karghlikissa, kun han juuri nousi pyoransa selasta hotellin edessa. Han oli pyoraillyt 240 kilometria kahdessa paivassa.

Niin, ramadanin vaikutus oli aiheena. Reitti Karghlikiin kulkee paaosin autiomaan poikki, valilla pienissa kylissa kayden. Uiguurit ovat erityisen ystavallisia, mutta talla kertaa he eivat tarjonneet missaan teeta tai pikkupurtavaa, mita he muuten tekevat, jos joku tulee polkupyoralla heidan kylaansa.

Tana aamuna Zdenek jatkoi pyorallaan kohti Tiibetia.

Karghlik on lahes taysin uiguurien kaupunki. Han-kiinalaiset ovat levittaytyneet lahes kaikkialle, esimerkiksi Hotan, jossa nyt olen, on hyvin kiinalainen kaupunki.

Ja oikeastaan aika arsyttava kaupunki. Perinteinen silkkitien kauppakaupunki, jonka paatuotteet ovat jade, silkki ja matot. En ole nahnyt mitaan silkkitieromantiikkaa taalla.

Hetkeksi viela Kashgariin. Sunnuntaimarkkinoihin.

Matkakirjani ohjeiden mukaan nousiin bussiin numero 16, suuntana elainmarkkinat. Bussi alkoi tayttya. Jossain takanani kuului miau. Toisen ja kolmannenkin kerran. Surkeana.

Katsoin taakseni syyllista etsien. Saman teki moni muukin. Syyllinen loytyi. Se oli valkoinen kassi takapenkin uiguurisedan kadessa, miauuu.

Elainbasaarilla totisesti tormaa elaimiin. En tieda oliko kassi menossa markkinoille. Mutta tiedan, mikseivat pikkulasten vanhemmat kysy vauvaltaan Suomessa, mita aasi sanoo.

Kysytaan mita koira sanoo. Tai mita lammas sanoo.

Mutta oletteko kunnolla kuulleet mita aasi sanoo?

Ulospain hengittaessaan aasi kuulostaa laivojen sumusireenilta. Sisaanpain hengittaessaan aasi kuulostaa silta kuin kymmenta haarukkaa raavittaisiin samanaikaisesti vasten emalilautasen pohjaa. Parempi olla opettamatta pikkulapsille, mita aasi sanoo.

Aasi sanoi mita sanoi ainakin siina vaiheessa kun ostajakandidaatti vahan testasi elainta. Koetteli kylkia, leukoja, jalkoja, hampaita...

Mina mietin, ostaisinko lehman. Mutta jos ostaisin lehman, minun pitaisi hankkia kuorma-auto, jolla sen voisin kuljettaa. Kun minulla olisi lehma, se pitaisi nostaa sinne kuorma-auton lavalle. Ja se homma naytti ihan ylivoimaisen vaikealta, joten luovuin kokonaan ajatuksesta ostaa lehma.