Isani kavi taalla, kun olin pikkupoika. Han sai matkan varmaankin hankittuaan uuden Valmetin tai reissu saattoi olla apulantamyyjan jarjestama.

Ryhtini parani huomattavasti, kun paasin kertomaan isani matkasta alakoulun opettajalleni. Siihen aikaan kesalomamatkamme suuntautuivat Hyvinkaalle tai Savonlinnaan. Eivatka luokkakaverimmekaan ulkomailla asti kayneet. Olli-eno kavi Kanarian saarilla, saimme heilta postikortin (Ollille terveisia ja vointia jos satut lukemaan).

Isani ei tata Varsovaa tunnistaisi, kun minakaan en meinaa tunnistaa kaupunkia, jossa vietin muutaman paivan yhdeksan vuotta sitten. Missaan muussa kaupungissa en ole hammastellyt nain paljon muutosta kahden eri kerran valilla.

Mahtipontinen kulttuuritalo, Stalinin hammas lahes tulkoon jaa lasisten, moniulotteisten pilvenpiirtajajattien varjoon. Varsova alkaa olla kuin Euroopan New York. Huomaa, etta Puola haluaa olla suurmaa.

Viehkean Vilnan jalkeen Varsovan henkeen on totuttelemista. Varsova ei ole kaunis vaan korskea. Kaupunki kuitenkin vaikuttaa mielekiintoiselta, vaikka ei tama ole rakkautta ensisilmayksella.

Varsovassa on toinenkin puolensa. Asun lemon-hostellissa, jonka julkisivu heijastaa vaurautta. Kun nousen porraskaytavaan, nakyma sisapihalle kertoo vanhasta Puolasta. Likaisen ruskeita rakennuksia, joista rappaus lohkeilee pahasti. Asfalttinen piha on taynna paikkauksia ja kuoppia.

Varsova on ennenkin noussut. Mainio museo esittelee Varsovaa natsimiehityksen aikana uutiskuvapatkin, valokuvin ja monipuolisine englanninkielisine teksteineen. Varsova nousi saksalaisten vallasta joutuakseen toisenlaisen ikeen alle. Mitenkohan kay tamankertaisen nousun?

Kun katson hostellin porraskaytavalta kauemmas, etaalla laahustaa vanha huivipainen nainen ja kurottaa kassinsa roskasailioon. Taman Varsovan isanikin saattaisi muistaa.