Istun niitylla ja maistelen aamuteeta. Maitoon keitettya. Kello on vahan yli kuusi, ja edessa avautuu unohtumaton naky. Aamuaurinko on juuri antanut Nanga Parbatille mita upeimman varityksen: kullankeltaisen ja vitivalkoisen valimaastosta.

Maailman kahdeksanneksi korkeimmalle huipulle ei ole matkaa kymmenta kilometria. Korkeussuunnassa matkaa on hulppeat 4500 metria. Kumpaakaan lukemaa ei millaan uskoisi. Vuoren huippu nayttaa olevan niin lahella.

Olen Herrligkofferissa, saksalaisen retkikunnanjohtajan mukaan nimetylla perusleirilla. Minkaan muun ison vuoren perusleiri ei ole yhta lahella vuorta. Eika mihinkaan muuhun perusleiriin paase yhta helposti kuin tanne.

Eilen ennen puoltapaivaa saavuimme Jeepilla Tarashingin kylaan. Kylassa varvasin matkaan kantajan, joka toimi samalla oppaana ja kokkina.

Jotenkin nolotti antaa kaikki matkatavarani kantajalle. Shebirilla oli jo valmiiksi rinkassaan teltta, retkikeitin, omat tavaransa ja ruoat. Viela enemman nolotti vartin kavelymatkan jalkeen, kun oli melkein pakko pyytaa hanta vahan hidastamaan.

Tarashing on 2900 metrin korkeudessa, perusleiri on 3550 metrissa. Niissa korkeuksissa riittaa oikein hyvin, etta jaksaa kantaa oman kroppansa. Sielu pysyy mukana helpommin, kun maisemat pysyvat inspiroivina. Tekemista on jo olla oman elamansa kantaja.

Leirille oli matkaa noin 10 kilometria. Heti alkuun piti olla jaatikon ylitys, mutta ihmettelin kun tama nayttaa pelkastaan kiviselta joenpohjalta.

"Jaatikko on kivien alla", Shebir opasti.

Kappas, ja tuollahan sita nakyykin. Mustunut seinama, joka tosiaan taitaa olla jaata.

Pari jyrkkaa nousua ja laskua. Sen jalkeen tultiin niitylle. Polku nousi hitaasti ylamakeen. Koko ajan. Vahan valia vastaan kaveli ihmisa. Yleensa heilla oli mukana elaimia: vuohia, lehmia, aaseja puu- tai sakkikantamuksineen.

Kuljimme lapi kylien. Asukkaat ahkeroivat vehnapelloilla. On sadonkorjuun aika. Paikoin lyhteet kasattiin isoiksi keoiksi. Naanin tuotanto on nailla seuduilla turvattu.

Kylien naiset katselivat akaisina tai eivat katsoneet lainkaan. Heidan kuvaamisensa oli ehdottomasti kielletty.

Aurinko paistoi ja paita oli hiesta lapimarka. Helpotti huomata, etta kantajaystavallanikin alkoi olla hiki.

Niityn ymparilla nousivat vuoret. Nanga Parbat jai oikealle pienemman vuoren taakse, josta luminen huippu paikoin pilkahteli. Kunnes mutkan takaa se pompahti kirkkaan sinista, puilvetonta taivasta vasten. Koko leveydellaan.

Pian saavuimme vuorten valiin jaavassa laaksossa olevalle niitylle, joka kohosi loivasti kohti laakson paassa jokottavaa valkoista vuorta. Niitylla laidunsi satakunta vuohta ja kymmenia lehmia.

Pystytimme (Shebir pystytti) teltan tasaiseen kohtaan, joka oli suht vapaa kikkaroista. Matkaan lahdosta oli kulunut reilu kolme tuntia. Valoisaa riitti viela kolmeksi tunniksi.

Silloin jyrahti. Kumu nousi laakson paasta. Nanga Parbatilla oli melkoinen lumivyory. Iso alue vuoren seinamasta nousi komeaksi pilveksi, joka hiljaa laskeutui ja levisi kauemmaksi. Puolen minuutin kuluttua kaikki oli ennallaan. Vaikuttava hetki. Vastaava kumu on jaanyt monen ihmisen viimeiseksi havainnoksi.

Nanga Parbat on vaarallinen vuori jyrkkien rinteittensa vuoksi. Jeeppikuskini Mohammad kertoi, etta viime kesana huipulle yritti kuusi retkikuntaa, joista vain yksi onnistui paasemaan ylos asti.

Kun teltta oli pystytetty, lahdin kavelemaan lahemmaksi vuorta. Loivaa laaksoa noustessani havaitsin, etta ei se niin loiva olekaan. Laakson reunalla nousevien kukkuloiden takaa paljastui ammottava aukko. Siella oli todellinen jaatikko. Kuin kuivunut joenuoma, jonka takana oli 20-30 metria korkea, lahes pystysuora jaaseina, joka sihahteli hiljakseen ja heitti laeltaan kivia alas uomaan.

Vuori alkoi olla jo kasin kosketeltavan lahella. Naytti, etta akkiakos tuonne kiipeaisi. Suhteellisuuden taju tuollaisissa tilanteissa katoaa taysin.

Pimea tuli seitseman maissa. Vaan ei sittenkaan. Kirkas tahtitaivas valaisi edelleen vuoren. Lumiset kohdat erottuivat selvasti kivesta. Tahdet olivat kirkkaita ja niita oli paljon. Linnunrata erottui sakeana, Otava oli jaanyt vuorten taakse.

En ole Suomessa nahnyt vastaavaa. Olen niin kaupunkilainen, etta jossain on aina valoja. Ja veikkaan, etta Suomessa tahtitaivas ei missaan nayta niin komealta.

Yo oli kylma. Lampotila oli hadin tuskin plussan puolella. Taisin hankkia liian heppoisen makuupussin.

Nanga Parbatin reissu oli osa kolmen paivan kierrostani. Vuokrasin kayttooni Jeepin ja kuljettajan. Ensimmaisena paivana kavimme Deosain tasangolla. Alue on kokonaisuudessaan yli 4000 metrissa, eika siella vakituisesta asu ketaan. Kahdeksan kuukautta vuodesta Deosai on taysin eristyksissa.

Maasto oli kumpuilevaa, ruohomaastoista, avaraa. Tien korkein kohta oli 4300 metrissa. Se on uusi ennatykseni.

Ensimmaisen yon vietimme pienessa kylassa heti tasangon jalkeen. Majoituimme "hotelliin". Eli nukuimme ison huoneen lattialla, jossa oli valmiina viltteja ja huopia.

Nyt olen taas Gilgitissa. Vasyneena. Autossa olin kolmen paivan aikana jopa 15 tuntia. Koimme kolme rengasrikkoa, ja polya on joka paikassa.

Automatkan maisemat olivat huikeimmillaan tanaan, kun palasimme Nanga Parbatilta Astorin laakson kautta Gilgitiin. Tie oli kaiverrettu lahes pystysuoriin kalliorinteisiin. Liikennemerkkikin varoitti maa- ja kivivyoryista. Jossain liehui punainen varoituslippu. Paikoin naytti etta joku korkeampi voima on sirotellut irtokivia hiekkakallioisiin seinamiin kuin rusinoita pullaan. Kivet nayttivat olevan juuri putoamaisillaan alas. Ja seinamaa jatkui ylos seka alas paikoin satoja metreja.