Jo saapuminen Kirgisiaan oli mielenkiintoinen. Almatysta porhaltanut linja-auto jatti minut Bishkekin meluisalle asemalle, josta onnistuin neuvottelemaan taksikyydin ihan kelpo hintaan.
Kirgisia muistuttaa Kazakstania siina, etta maassa ei pahemmin ole takseja. Tai toisaalta jokainen auto on taalla taksi. Yleensa viimeistaan kolmas auto pysahtyy, kun kadun reunalla vahan paataan kaantaa auton suuntaan.
Bishkekin aseman taksikaan ei ollut oikea taksi. Sen huomasin viimeistaan siina vaiheessa, kun kuljettaja pysahtyi ja kysyi jalankulkijalta neuvoa.
Majapaikkani oli merkittyna selkeasti Lonely Planetin karttaan, ja sainkin katukyltin kyrillisista kirjaimista selkoa sen verran, etta tajusin missa ollaan. Sen jalkeen olikin polleaa opastaa bishkekilainen taksikuski perille.
Tana aamuna taksikuski oli osaavampi, mutta matkakin oli pitempi. Liityin kolmen amerikkalaisen kelkkaan, ja lahdimme aamuvarhain kohti etelaista Kirgisiaa. Minulla maaranpaana oli Jalal-Abad, matkaseuralaiseni jatkoivat viela Oshiin asti.
Ensimmainen tunti oli kuin laajaa Bishkekin lahiota. Tai muuten maisema oli peltoa, mutta tienvierta kulki rakennusten rykelma.
Siina vaiheessa kun havaitsin tiella jo kolmannen kissanraadon, ajattelin lammolla Nicole Kidmania.
Tapasin Nicolen kun saavuin Bishkekin majapaikkaan. Nicole kehrasi ruokailutilan sohvalla ja imetti jalkelaisiaan. Nicole oli raukeana ja naytti enemman kuin tyytyvaiselta.
Eiko muuten olekin hassu nimi kissalle?
Mutta Nicole ei liikuskele ajoradoilla, vaan han on vastuuntuntoinen emo. Pian tie kaantyikin vuorille. Seuraavat yhdeksan tuntia tie kiemurteli kapeita, valilla lumisiakin serpentiinisolia, jatkoi leveampia laaksoreitteja, seuraili mutkaisia jokirantoja ja paatyi viimein Ferganan laakson viljaville maissi- ja puuvillapeltojen aukeille.
Kaunista ja sielua uuvuttavaa.
Tie jatti minut Jalal-Abadin portille. Kaupunki kuulemma on Kirgisian kolmanneksi suurin, mutta asiaan vihkiytymaton voisi tietoa ihmetella. Paakadun reunoilla on basaareja limittain. Parissa ruokaravintolassa muoviset poytaliinat eivat ainakaan syomaan houkuta. Hotellin aula on siisti mutta kerrokset brezhnevilaisia.
Mutta ilta hamartyy ja kaupunki heraa eloon.
PS. Onnittelut Ahtisaarelle jos tata luet. Ja vaikket lukisikaan, ehka sinulla on muuta tekemista.
Kommentit