Auta armias - nuo papithan ovat ihan pierussa.

Kavellessani kohti Mikael Milhaizengin kalliokirkkoa kiivasta aanta ja naurua kaikuu paljon ennen kuin naen ketaan. Nurkalta voikin jo havaita, etta papit ovat maistaneet paikallista hunajaolutta tuopin jos toisenkin.

"Heilla oli messu tanaan. Sen jalkeen ovat ottaneet", tahdentaa oppaamme Zeray.

Tilanne siina mielessa yllattaa, etta Etiopiassa humalaisia ei ole paljonkaan nakynyt. Myos tupakoitsijoita on harvassa.

Khat-ruohoa sen sijaan taalla pureksii moni, vaikka Aksumissa sekin, tupakan ohella, on kiellettya.

Khat on monin paikoin ongelma.

"Esimerkiksi opiskelijaporukoissa monet purevat khatia jotta jakaisivat opiskella paremmin. Ja jos he eivat sita sitten saakaan, he voivat tosi huonosti. Monet jaavat koukkuun", Zeray tahdentaa.

Khat on huumaava aine, jota nautitaan taalla Afrikan sarvessa. Ja vahan Suomessakin somalien myota.

Mutta talla kertaa hata ei ole todellinen. Papeista loytyy ainakin yksi riittavan hyvakuntoinen tullakseen avaamaan meille kirkon oven.

Tigraissa on kymmenia kalliokirkkoja, jotka Lalibelan ohella ovat merkittavimpia kulttuurikohteita Saharan etelapuolisessa Afrikassa. Kallioluolissa on ikoneita ja kirkkomaalauksia 1500 vuoden takaa, ja ne ovat sailyneet varsin hyvin.

Sailymista helpottaa kirkkojen sijainti. Monet niista ovat lahes luoksepaasemattomissa kalliorinteissa.

Yksi sellainen on Abune Yemata, jonne nyt olemme matkalla.

Pikkubussilla paasemme kuivaa, polyavaa hiekkatieta vanhan joen pohjalle. Ylaviistossa paljastuu matkan kohde. Edessa on lahes pystysuora kallioseinama, vahan kuin Lucky Luken Apassikanjonin esittelema kalliokukkula.

On mahdoton kuvitella, mista me paasemme kalliota nousemaan, missa edes on kirkko.

Onneksi opas on matkassamme. Ja "onneksi" joukkoomme lyottaytyy paikallsia tyyppeja.

Hetken miehet sanailevat kiivaasti.

"20 birria tippia naille kolmelle, jotta he tulevat auttamaan teita kiipeamaan kalliota", sanoo Zeray.

Alamme kavuta aluksi loivaa rinnetta. Huomaan, etta seurueemme on kasvanut ainakin kymmenella nuorella miehella ja lapsella.

Pari tyyppia alkaa akkia heitella toisiaan kivilla. Ei kun kivenkoloon luikertaakin kaarme, jota pojat yrittavat tappaa.

Rinne jyrkkenee, kunnes tulemme kallioseinamalle. Matkaamme on yhden varjoisan puun alta lyottaytynyt pappi. Selvin pain.

Kalliota pystyy kapuamaan, mutta kadet on oltava apuna. Mutta sitten tullaan muutaman metrin korkuiselle sinnalle. Tenkkapoo.

Kallioseinamassa sentaan voi havaita pienia koloja, joihin varpaat ja sormenpaat sopivat. Ei kun ylos.

Innokkaat oppaamme nayttavat etta tuohon jalka. Tuohon kasi. Mutta milla laitat kun siina jo on oppaan jalka. Hetken luulen etta taytyy luovuttaa, pitaa painaa vatsaa kohti kalliota ettei tipahda selalleen. Nyt on kasi juuri vatsan alla, minne sita voi siirtaa...

Pian vahan helpottaa. Lopulta paasemme kallionkielekkeelle, jonka takaa jatkuu metrin levyinen polku seinamassa. En katso alas, silla tiedan opaskirjan perusteella siella olevan 200 metria tyhjaa pudotusta. Toiseen suuntaan vuori nousee seinana viela satoja metreja.

20 metrin kavelyn jalkeen (nojaten tiiviisti vasten kalliota) polku paattyy pieneen luolaan, jonka sisalla olevaa ovea pappi avaa. Ensin tietenkin oveen suudellen.

Ylhaalla liitaa pari korppikotkaa. Tunnelma on epatodellinen.

Maisema on dramaattista ja palkitsee kiipeilyn. Euroopassa tama paikka olisi satavarmasti kielletty liian vaarallisena. Mutta nyt nautitaan koko rahalla.

Kunhan loydan tehokkaamman nettiyhteyden, taalta napattu kuva on sivullani ensimmaisena.

Eilen mulle kavi nolommin.

Etiopian ehkapa pyhin paikka on Debre Damo, joka sijaitsee samanlaisen kalliokukkulkan laella.

Ainoastaan miehille sallitulle luostarille paasee vain koyden avulla kiipeilemalla.

Pystysuora kallioseinama on ehka 15 metria korkea. Kun katson ylos, munkki vilkuttaa, no panic.

Han laskee turvakoyden, vuohennahkaisen. Oppaani pujottaa sen lanteilleni.

Sitten vaan hamppukoydesta kiinni, jalat vasten kalliota ja kavelemaan kohti taivaita.

Alusta asti nousu hirvittaa, mutta kun kallio vahan yli puolen matkan saavuttuani ulkonee miinuskulmaiseksi, alkaa paniikki iskea. Huomaan, etta kateni ovat aivan turrat, ei saa otetta. Munkki vetaa toisaalla vuohennahkakoydesta, ja mina alan miettia, miten selvita kunnialla alas.

Alas paastyani vartin ajan sormeni eivat oikene, kadet tarisevat, huomaan saaliivia katseita ympariltani.

Munkki sentaan vilkuttaa.

Aina ei voi voittaa.