Maailma näyttää aina niin erilaiselta, kun seuraavana päivänä edessä on lähtö jonnekin kauas.

Kun tulee vietettyä viikot paikoissa joista ei tiedä oikeastaan mitään ja joihin lähtöä stressaa. Ja joissa eläminen lopulta aina on, jos ei yhtä arkista kuin täällä niin kuitenkin jonkun ihmisen arjen muokkaamaa.

Tällaisena päivänä mieli temppuilee. Turku näyttää haikean kauniilta. Aurinko lämmittää ja maalaa loppukesän säteillään. Ihmiset hymyilevät kaduilla ja ovat tyytyväisiä.

Onko sitä nyt ihan pakko lähteä -tyyppiset ajatukset poukkoilevat päässä. Samalla kun nauttii ajatuksesta että huomenna on jo kaukana, reissussa. Sama kuvio, samat tunteet, sama jännitys aina ennen matkalle lähtöä.

Ja sama stressi. Siivotakin pitäisi. Hammastikut ostaa. Hesarin tilaus keskeyttää.

Lähtöä edeltävänä päivänä hikeä pukkaa kun sovituskopissa saa huomata että xl-koko on tälläkin kertaa liian pieni. Akateemisessa kirjakaupassa Turun suosikkidekkaristi näyttää pettyneeltä kun oma uutuusopus on myydyimpien kirjojen listalla vasta seitsemäntenä. Pienessä kirjapuodissa kysyn myyjältä rohkaisua: kai Solzenytsiniä voi ottaa Venäjän-matkalle lukuseuraksi.

"Siperiaan voi tulla karkoitus", myyjä keventää.

Siperiaan.

Sinne tarkoitus on joka tapauksessa mennä.

Tarinaa seuraa kunhan matka etenee. Ja kunhan Venäjänmaalta löytyy nettikahviloita ja kahviloista sellaisia näppäimistöjä joiden kirjaimistoista jotakin ymmärrän. Munkki Kyrillov ei saa minulta peukunnostoa eikä tykkäämispistettä.

Tarina saattaa jatkua myös Venäjän naapurimaista. Mutta naapurien nimiä ei tarina vielä kerro.