Taalla taas ollaan. Maailmalla reppu selassa.

Kun Windhoekin lentokentalla nousin varaamaani taksiin, takapenkille hyppasi kaksi paikallista miesta. Kysymatta mitaan, puhumatta mitaan. Siina vaiheessa viimeistaan tunnistin paikan: Afrikka.

Etelaisen Afrikan tunnelmiin paasi jo lentokoneessa matkalla Johannesburgista Windhoekiin. Soweton ja Jo'burgin slummialueiden jalkeen koneen ikkunasta ei enaa nakynyt ihmisia eika oikeastaan ihmisen tekeleitakaan. Vaaleanharmaata hiekkamaata monin paikoin halkoivat suorat, vaaleat viivat - ilmeisesti teita mutta autoja ei. Paikka paikoin silma erotti vaaleita laiskia, suolajarviako lienevat?

Hosea Kutakan lentokentalta Windhoekiin on runsaan puolen tunnin ajomatka. Tasksikuskin stereot soittivat raukeaa Afrikka-poppia a la Sade. Tien varsien heinikot olivat varjaantyneet kuin tuleentuneet viljat. Bismarck-joen sillalta saattoi katsella kuivunutta joenuomaa.

Windhoek on pieni kaupunki, ei paljon Turkua suurempi. Keskustassa on yksi kavelykadun patka jonka varrelle asetettu matkamuistokraasa nayttaa ihan samalta kuin vastaavat kojut Keniassa tai Ruandassa. Lienevat samoissa tansanialaistehtaissa valmistettuja.

Ja myos heti ensimmainen ravintolan ruoka-annos oli erinomainen. Seepran ja krokotiilin sijaan nautin murean antilooppipihvin ravintolassa, jossa safaritarjontaan voi tutustua lautasella.

Jos Windhoekia vertaa viime syksyni Afrikkaan, valkoihoisten maara on hurjan iso. Samoin jo reissun ensimmaisen paivan aikana olen tavannut enemman suomalaisia kuin edellisella matkalla kahden ja puolen kuukauden aikana.

Minkahanlainen mahtaa olla taman matkan Afrikkani?