Sost

Afgaanihuiviin pukeutunut rekkakuski johdatti minut Sostiin, varsinaiseen rajakaupunkiin. Passussa olin odottanut kyytia kolme tuntia. Sunnuntaina bussitkin kulkevat harvoin, ja Passun kohdalla busseissa oli vakea jo kattoja myoten.

Sost on todellista rajaseutua. Parakkimaisten rakennusten edessa toimettomina istuneet miehet katselivat minua, kun kavelin hitaasti kylan tuulista, ainoaa katua. Karakorum Highwayta.

Tuuli ulvoi rakennusten nurkissa. Jossain sarahti ruostunut sarana heilurioven heilahtaessa. Tien takana valvoivat hiekkaiset vuorenseinat. Maanantaiaamuna bussi veisi minut Kiinaan.

Hotellihuoneeni oli vilpoinen. Sahkot toimivat ajoittain. Jaakylmaan suihkuun ei tehnyt mieli. Vessassa oli talla kertaa sen sijaan tavallinen pytty.

Tashkurgan

Kiinan puolelle matkaaja saapuu ensimmaisena Tashkurganiin. Kylamainen kaupunki on hiljainen. KKH muuttuu kuitenkin nelikaistaiseksi ja sita risteavilla teilla on liikennevalot. Kaupungin halki kulkee leveita, viivasuoria vaylia. Kiinassa ollaan suurellisia.

Kun vertaa Pakistaniin, huomio kiinnittyy naisiin. Ehka siita syysta, etta Pakistanissa niita ei juuri nay. Esimerkiksi Sostissa en nahnyt yhtaan paikallista naista.

Tashkurganin naiset ovat koristeellisia. Hattulaite on korkea, ja sita peittaa varikas huivi. Mekot ovat kirkkaita, ja saaria peittavat nailonit, jotka on kiedottu pitkien housujen paalle.

Karakul

Karakul on upea jarvi. Tai ei ehka jarvi itsessaan, vaan jarvi ymparistoineen. Karakul sijaitsee 3700 metrin korkeudessa kahden massiivisen, 7700- ja 7550-metrisen, vuorenhuipun valissa.

Jarven ympari kavelee neljassa tunnissa. Siina tulee napsittya monta kuvaa, kun nakyma tuntuu aina vaan entista paremmalta. Ja nakyma on kuitenkin suunnilleen sama. Taustalla vuoret ja edessa jarvi, elaimia, kylayhteisoa tai kaikkia yhdessa. Ja toisinaan taas vuoren ylla ja edessa liukuvat pilvet tekevat maiseman uudeksi.

Saavuin kylaan tiistaina kymmenelta. Vastassani oli kirgiisimies Enedin. Han tarjosi majapaikaksi jurttaansa, "joka tosin on vaha kylma".

Katselin ymparilleni. Lammin auringonpaiste ei viela ollut sulattanut jarven lahtien jaapeitetta.

"Jos tuntuu kylmalta, voit majoittua laheisessa kylassa asuvan veljeni luokse", Enedin jatkoi.

Kiersin jarven ja palasin jurtalle. Enedin ehdotti lounasta naapurin luona. Naapurin rouva esitteli punaista lihapalaa. Jakkia. Han paloitteli sen teravalla veitsellaan ja lisasi kiehuvaan veteen lisaksi kaalia ja tomaattia.

Sen jalkeen emanta otti pussista jauhoja ja alkoi vaivata niita. Kaulimella han teki jauhoista levyn ja tyonsi sen eraanlaiseen silppuriin. Ja kas, nuudeleita siina. Ne sekaan kattilaan, eika keitto ollut yhtaan hassumpi.

Veljen kylaan oli reilun tunnin kavelymatka. Isanta oli kiinostunut osatamaan velluskenkani. Hanen vanhin poikansa puolestaan havitteli silmalasejani.

Naiset tuntuvat taallakin tekevan tyot. Isanta syljeksi kaminan viereen tiililattialle, kun emanta valmisti ruokaa - nuudelikeittoa jakinlihalla hoystettyna.

Sain talon toisen huoneen kokonaan omaan kayttooni. Etuosassa tiililattialla oli kamina, jossa jakinpaska lammitti huonetta kummasti. Takaosaa oli korotettu kolmella tiilikerralla, jonka paalle oli asetettu matto. Takaseinalla oli kymmenia varikkaita huopia kokoonkaarittyina.

Katossa nakyivat puupalkit. Seinien ylareunat ja keskilattian "toteemipaalu" oli koristeltu varikkaasti.

Mitaan vessa tiloja ei talossa ole. Pesupaikan virkaa sai tehda laheinen puro. Se jai minulle taysin epaselvaksi, missa asukkaat tekevat tarpeensa.