Afrikan tahti -lautapelia pelatessa harvoin paasee Whalefish bayhin asti. Yleensa joku jo ennen hihkaisee ja lentaa viivana Kairoon tai Tangieriin muiden epatoivoisena etsiessa hevosenkengista onnenmurusia.

Mutta alkaa pettyko. Ei Afrikan tahtea taalta loydy. Walvisbayssa, kuten kaupungin nimi kartalla kirjoitetaan.

Hevosenkenkia saattaisi loytya, silla siina kohdassa kaupungin laidalla missa dyynit loppuvat ja matalat betonirakennusrivit alkavat on teollisuuslaitoksia.

Timanttejakaan ei tallaisesta kaupungista loydy, jonka kadut on nimetty tylsasti katu nro 1, katu nro 2 jne. Ja paakadun nimi tietenkin on Sam Nujoma -katu. Keskustaan ei persoonattomassa kaupungissa loytaisi, mikali kukaan ei kertoisi etta nyt ollaan cityssa.

Timantteja pitaisi etsia Luderitzin kaupungin etelapuolen tarkoin vartioiduilta kaivoksilta 500 kilometrin paassa taalta etelaan.

Onneksi en myoskaan rosvokorttia taalla kaantanyt.

Walvisbayn rannalla yritin tahystella nakyisiko valaita. Ei nakynyt, mutta hiekalle oli sen sijaan rantautunut paivalevollaan yhdella jalalla seisovia flamingoja. Kauempana hiekkasarkat loistivat linnuista valkoisenaan.

Eilen saavuin Windhoekista Walvisin viereiseen kaupunkiin Swakopmundiin. Viiden tunnin matkan aikana tayteen pakattu pikkubussimme ajoi ehka viiden pienen kylan lapi. Muuten maisema halkoi ensin hiekkalakeuksia, jossa paikoin heilimoi vaalea heina ja toisaalla maan pinnalle pyristeli kalliolohkareita. Matkan mittaan kasvillisuus havisi ja tie kulki hiekkaeramaan lapi.

Nolona tunnustan, etta vasta autossa istuessani ja ilmansuuntia mittaillessani tajusin, etta keskipaivan aurinko tietenkin porottaa pohjoisella taivaalla. Ja aurinko kiertaa taivaalla vastapaivaan.

Oli kummallista saapua saksalaiseen kaupunkiin. Koristeellisia kirkkoja ja vinolautaisia talonpaatyja palmujen rivittamien katujen varsilla. Ravintoloissa tarjoilijat puhuttelivat ensin saksaksi.

Heti kaupungin laidalla rannan suuntaan lymysivat hiekkadyynit valmiina kutsumaan kavijat laskettelmaan ja ajamaan monkijoilla Pariisi-Dakarin malliin. Swakopin ja Walvisin vlisella tiella vasemmalla etuviistossa valkehti kirkas meri, oikealla puolella punersivat dyynit kuin jattimaisina aaltojen jatkeina rannan puolella.

Hiekkarantojen vierella saattoi tilata tuopillisen Windhoekia ja antaa auringon punata naamaa. Atlantin puoleinen rannikko etelaisessa Afrikassa ei toisaalta ole kovin kuumaa seutua. Etelasta Antarktikselta puhaltava merivirta pitaa veden lampimimmillaankin noin 17-asteisena.

Iltapaivan viimeisen drinkin moni muukin nautti meren ylle ulottuvan laiturin kupeessa. Siina saattoi ihmetella, kun keltainen pallo ensin punertui, jatkoi matkaansa syoksyakseen Atlantin syovereihin, jattaen tilalleen oranssia kajoa ja sen jalkeen enaa viereisen laiturin silhuetin hamartyvaa horisonttia vasten.