Kun hongkongilainen perhe matkusti Amerikkaan, perheen poika huomasi pian jotain tuttua. Katso, isa, hongkongilainen ravintola, han sanoi ja osoitti McDonaldsia.

Niinpa. Makkarin voi melkeinpa jo laskea kiinalaiseksi ravintolaksi.

Tai sehan on vain saalittavaa selittelya. Mutta jotenkin minun pitaa perustella vierailuni makkarilla Shanghaissa.

Kiinalainen ruoka on Kiinassa loistavaa. Mutta jokin fiksaatio saa minut haluamaan aamupalaksi lansimaista ruokaa. Tuttua ruokaa. Kahvia.

Hampurilaisbaarin aamupalat ovat aika lahella sita. Shanghaissa toki on taysin lansimaisiakin ravintoloita, varmaan paljon lansimaisempia kuin vaikkapa Suomessa. Mutta niissa hinnatkin ovat ihan eri luokkaa kuin Suomessa - paljon kalliimpia. Shanghaissa asuu hurjasti upporikkaita, joille hinnat eivat merkitse mitaan.

Kaikille ei kuitenkaan Kiinan kiinalainen ruokakaan maistu. Hongkongissa on avattu eurooppalaistyylista kiinalaisruokaa tarjoava ravintola. Kaupungissa on niin paljon lyhyilla komennuksilla olevia lansimaalaisia, jotka haluavat sita kiinalaisruokaa johon ovat tottuneet kotimaassaan. Sita laimeampaa versiota.

Joku keksi siihenkin kummallisen markkinaraon.

Takana on matkustelua pian melkein kolme kuukautta. Tien paalla siita on kulunut 8,5 vuorokautta, rautateilla 2,5 vuorokautta. Olen saapunut Kiinan lantisimmasta kolkasta maan lahes itaisimpaan pisteeseen Shanghaihin. Vain alueet maan koillisosassa ovat idempana.

Nyt Shanghaissa sataa tihuttaa. Illat ovat koleita ja taksissa istuessa musta, sateesta kiiltava maantie on pimea kuin Turun marraskuussa.

Eilen soin illallista seurueessa, jossa oli lisakseni viisi suomalaista ja yksi kiinalainen. Sita oikeaa kiinalaisruokaa. Tulista sichuanilaista.

Toissapaivana katselin hallin piippuhyllylla, kun Roger Federer teurasti James Blaken tenniksen Masters cupin finaalissa. Peli naytti upealta, kun sita pelasivat maailman taman hetken kaksi parasta tennispelaajaa.

Shanghaissa ei voi valttya tormaamasta lansimaalaisiin. Ei varsinkaan, mikali liikkuu ranskalaisella alueella. Shanghai on Kiinan kansainvalisin kaupunki.

Viime paivat ovat jo olleet hidasta laskeutumista kohti kotimaata. Lentolippu on hankittuna ensi torstaille.

Kiinalaisuus alkaa huveta matkastani, mutta tilalle on tullut tuttuus; kuin jo Euroopassa olisi.

Hongkong on paaosin taysin eurooppalainen kaupunki. Paaosa ihmisista sattuu vain nayttamaan kiinalaislta. Tosin Hongkongissa on laajoja alueita, joista eurooppalaisuus on yhta kaukana kuin se on varsinaisessa Kiinassakin.

Mutta eihan siita ole viela kymmentakaan vuotta, kun Hongkong oli pala Britanniaa ja Macao osa Portugalia.

Hongkongia voi tehda tuttuja asioita. Voi istua kahviloissa, lueskella lehtia, kayda museoissa. Juuri nyt kaupungissa on naytteilla teoksia Pariisin Pompidou-keskuksen nykytaiteen museosta.

Teemana on taiteilijat ja heidan mallinsa. Kuvat ovat malleista, mutta modernissa taiteessa sita ei valttamatta heti huomaa. Esilla on Dalia, Picassoa, Matissea...

Teksti museon aulassa varoittaa, etta nayttely sisaltaa alastonkuvia.

Hongkongissa on sikalikin tuntunut kotoisalta, etta taalla on sadellut pari paivaa. Nyt tosin aurinko yrittaa nayttaytya. Lampotilakin on tuttua verrattuna siihen Suomeen, josta lahdin elokuussa: reilut 20 astetta. Hongkonglaiisille se tarkoittaa talven tuloa.

Macaossa ehdin olla vain vuorokauden verran. Kaupunki valmistautui formula 3 -kisaan, joka on iso tapahtuma Macaossa. Katuja katsellessa naytti ihan alyttomalta, etta kilpa-autot paastetaan Macaon kapeille kaduille. Rata onkin yksi vaarallisimmista moottoriradoista maailmassa.

Macaon kadut ovat kapeita ja hitaita tavallisellekin liikenteelle. Macaossa tosin parjaisi varsin hyvin ilman yksityisautojakin, silla varsinainen kaupunki on hadin tuskin kymmenen neliokilometrin kokoinen.

Macao on samanaikaisesti kaunis ja rahjainen. Keskusta-alueen talot ovat kauniita, paikoin melkein jo piparkakkutalomaisia. Mutta kun kavelee kaupungin kukkuloille, huomaa etta loistokkuus kaupungista puuttuu.

Paitsi kasinoista. Macao on Aasian lasvegas. kasionoita on ainakin parisenkymmenta, ja rakennukset suorastaan huokuvat loistokkuutta. Sisaan niihin en mennyt: sandaaleissa ei sinne paase.

Portugalin henki on Macaossa vahva. Esimerkiksi kaikki katujen nimet ovat portugalilaisia. Kavellessa kaupungin kapeita, mutkikkaita ja makisia katuja mieleen tulevat helposti Lissabonin kukkulat ja niiden katujen kahvilat.

Meren rannalla on useita loistokkaita siirtomaa-ajan kartanoja.

Kaupungin lukuisat kirkot ovat kauniita. Kirkot nayttavat yllattavan piristavilta kaikkien buddhatemppelien ja moskeijoiden jalkeen. Ja tutuilta.

Kun Arsenal iski Sami Hyypian tontilta toisen maalin Liverpoolin verkkoon, paatin vaihtaa aihetta ja lajia. Hongkongilaisen irkkubaarin viereisessa poydassa istui kaksi iloisesti suomea puhuvaa nuorta naista. Ja karaokeen taipuvaisia, kuten huomasin aamuyon tunteina.

Viimeksi olin tavannut suomalaisen ja puhunut suomea islamabadissa, tarkalleen 64 paivaa aikaisemmin. Noin pitkaa taukoa omasta kielestani ei minulla ole ikina ollut.

Yli kahden kuukauden tauon jalkeen suomen puhuminen on yllattavan kankeaa. Jossain vaiheessa ihmettelin, mille seuralaiseni virnuilevat. Tajusin puhuneeni jo hetken aikaa englantia.

Miten nopeasti aidinkielen taito heikkenee? Olenko kenties jo unohtanut jonkun sanan? Tai ovatko jonkun sanan vivahteet havinneet kielikartaltani.

Jos on puhumatta omaa kieltaan vaikkapa 50 vuotta, kieli heikkenee huomattavasti. Voiko paatella, etta heikkeneminen on lineaarista ja alkaa heti, jos kielta ei kayta? Apua!

Ei minun puhumiseni silti kai viela tikitalkia ollut, vai mita Anne ja Katja?

Yleensa kielitaito kielta kayttamattomana heikkenee, koska kieli muuttuu ja tulee uusia sanoja. Onko viimeisen 64 paivan aikana suomen kieleen lisatty uusia sanoja? Kertokaa pliis!

Mutta mita ihmetta mina tein hongkongilaisessa irkkubaarissa, kun minun piti olla Macaossa?

Eilen aamulla nousin Kantonissa bussiin, joka vei minut Macaon rajalle. Kun tuli vuoroni esittaa passi kiinalaiselle rajavirkailijalle, asiat mutkistuivat.

Passivirkatati kysyi kummallisella englannillaan jotakin, mita en ymmartanyt. Jostain tuli mies, joka viittasi minut juttelemaan. Han kysyi lentolipustani.

"Ei minulla ole lentolippua".

"Enta paljonko sinulla on rahaa. Macao on kallis paikka".

Esittelin 2500:ta juaniani, 300:aa dollariani ja 300:aa euroani. Ok, uskotaan, mies nyokytteli.

Mutta milloin mina saan passini. Tarkastustiskin vierella ollut virallisemman nakoinen virkailija viittoi minua luokseen. Han palautti passini ja ohjasi minut samalla takaisin Kiinaan.

"Sinulla ei ole asiaa Macaoon".

Olin hetken ihan aimana. Minut oli hyllytetty. Naytanko mina vaaralliselta? Ei kaikilla muillakaan rajan ylittajilla ole lentolippua. Ei taatusti. Taltako tuntuu kurdista, joka on saanut Norjasta kaannytyspaatoksen eika paase myoskaan Suomeen?

Itse asiassa tapahtunut koomisuudessaan ja yllattavyydessaan oli jotenkin absurdi. Ei minun hyva tuuleni mihinkaan kadonnut. Tunnin paasta lahtisi bussi Shenzheniin, josta paasee junalla puolessa tunnissa Hongkongiin.

Koko paiva vaan meni matkustaessa. Mutta nyt kirjoittelen tata juttua Macaossa. Lautta Hongista Macaoon huoli minut mukaansa.

On hiki. Ensimmaista kertaa sitten Islamabadin olo on ollut nihkea koko paivan. Kanton ei tunnu olevan jarjettoman kuuma, mutta kosteusprosentti on korkea.

Muuten tuntuu kuin olisin palannut kotoiseen maailmaan. Kiinan maaseutuun verrattuna tama kaupunki on taysin lansimainen.

Eilen aamulla herasin pienessa Zhenyangin kylassa, jossa alueella on monia dong-kylia ja mainioita patikkamaastoja. Zhenyang on kuuluisa koristeellisesti katetuista puusilloistaan, joista pisin on 82-metrinen. Sen rakentamiseen kuluin 12 vuotta, ja se on rakennettu ilman nauloja.

Auringon laskiessa kyla pimeni ja hiljeni taysin. Kylassa tuskin kukaan puhui englantia. Paikalliset viettivat paivat riispelloilla jalat nilkkoja myoten liejussa. Puidun riisin he levittivat kylan lapi kulkevalle asfalttitielle, jossa jyvat kuivuivat nopeasti.

Muuten kadut olivat hiljaisia, silla niilla liikkui harvoja pikkubusseja ja kuorma-autoja. Henkiloautoja siella ei nae. Tai jos nakee, auton kyydissa on rikas lankkarituristi.

Kantonilaiset pukeutuvat kuin lansimaalaiset. Monet taalla puhuvat englantia. Kaupungin metro on siisti ja erittain toimiva.

Taalla voi elaa samankaltaisesti kuin Suomessa. Aamulla join ison kupin (oli pienen tuopin kokoinen) kunnon kahvia. Sen jalkeen pelasin tennista. Pakko on myontaa, etta 65-vuotias kiinalainen vastustajani oli minua parempi. Han oli varsinainen herrasmies - pyysi anteeksi jopa lyhyiksi jaaneita lyontejaan.

Olen vielakin, kuusi tuntia pelin jalkeen ja muutaman tunnin kaupungilla kavelleena aivan puhki. Vasempaan pakaraan tuli rakko (sandaalit eivat ole paras jalkine kovalle tenniskentalle), ja oikean kaden keskisormen juuressa on pieni hiertyma.

Kantonissa on viehattavan sekaisin pilvenpiirtajia ja kapeita perinteisia basaarikatuja. Kaupungissa on myos paljon rakennuksia eurooppalaisten jaljilta. Tama oli vahva brittilainen linnake 1800-luvulla, ja taalta alkoi oopiumisota 1850-luvulla.

Taiji on taalla suosittua. Kaikille se ei kuitenkaan sovi. Puistossa uusi villitys tuntuu olevan pienen, sulalla varustetun, pyorean motikan potkiminen ringissa. Suomessa vastaavaa potkivat teinipojat, taalla se on lahinna keski-ikaisten ja useasti naisten laji.

Kaupungissa nakee lansimaalaisia runsaasti. Erityisen paljon taalla on pariskuntia lastenvaunuja tyontamassa. Adoptiolasta Kiinasta hakevat amerikkalaiset joutuvat viettamaan kuukauden lapsen seurassa Kantonissa ennenkuin he saavat luvan matkustaa kotiin.

Amerikassa adoptiolapset saattavat tavata etaisia verisukulaisiaan. Maan suurkaupunkien chinatownit nimittain koostuvat kantonilaista. Nailta seuduilta tuhannet ja taas tuhannet kiinalaiset muuttivat paremman elaman toivossa toiselle puolelle maapalloa 1800-luvun lopulla, kuten moni suomalainen teki hieman myohemmin.