Kummallisin kulkuneuvo reissussani on ollut monkija.

Odottelin majapaikassani itaisen Kirgisian Karakolissa lahtoa Altyn Arashiin, 2800 metrissa vuorten keskella sijaitsevaan laaksoon. Vieressani haari Valentin, Karakolin majapaikan ja myos vuoriston Yak-hostelin omistaja. Han keraili tavaroita ja puheli kannykkaansa. Jeepilla lahdemme ylos, luulin.

Kunnes Valentin yhden puhelun jalkeen pyysi minua nousemaan monkijan kyytiin.

Valtatiella kylma kyyti vahan kadutti: mihin olenkaan suostunut. Pian kaannyimme kylaan ja edelleen pienemmalle tielle. Kuoppaiselle, latakkoiselle, kiviselle tielle. Nousu jyrkkeni, paikoin noustiin serpenttinimutkia. Valkoiset vuoret kasvoivat. Metsan aukot jyrkassa rinteessa todistivat vanhoja lumivyoryja.

Seuraavana aamuna paatin virkeana lahtea kapuamaan ylemmas. 4-5 tunnin matkan paassa pitaisi olla kaunis jarvi. Sinne paastakseen pitaisi ensin ylittaa 3850 metrissa oleva sola. Nappasin kuvan kartasta kameraani.

Loikittuani kolmannen kerran puron yli, talla kertaa hankalasti kivia pitkia, maisema alkoi jyrkentya. Aurinko lammitti kovasti ja sulatti etelaan kallistuvaa rinnetta.

Lunta alkoi kuitenkin olla maassa yha enemman. Eika koskaan astuessa tiennyt, onko lunta 5 senttia vai puoli metria. Pinnalta tasainen lumi katki kivenkoloja ja jyrkkia korkeuseroja.

Pahimmillaan tarvoin polvia myoten lumessa. Kun katsoin ylospain, rinne vaan jatkui. Huippu ei ollut kaukana mutta ei se paljon lahstynytkaan. Monin paikoin lumi petti jalkojen alla ja piti hakea tukea maasta. Lopulta paatin kaantya.

Seitseman tunnin vaelluksen jalkeen paasin takaisin laaksokylaan. Aurinko jatti toisen puolen laaksosta varjoon, ja alkoi pakastaa.

Markana ja viluisena oli juhlaa hivuttautua altaaseen. Altyn Arashan on kuuluisa kuumista lahteista, kevyesti madalta kananmunalta haisevista, rumin betonikopperoin katetuista. Vesi oli melkein polttavan kuumaa, mutta kun altaaseen pystyi upottautumaan, iho sopeutui. Yhta juhlaa oli kollotella.

Kelpasi palata mokille ja ihmetella maailmaa takkatulen roihussa. Kuunnellen tervaisten polkkyjen sarahtelya, elavaa tulta katsellen, parilla votkapaukulla lammitellen.

Reissuni talla kertaa on paattymassa. Ehka viela kotiin paastyani lisaan joitakin kuvia. Palaan taas naille sivuille, kun uusia matkoja on tiedossa, luultavasti ensi syksysta tai loppukesasta.

Mutta kaydaan viela ulkona, jossa pimeys on vallannut auringon. Pakkanen pureutuu poskiin ja viima pakottaa hartiat hytkymaan.

Mieli palaa kun katsoo taivaaseen. Tuhannet tahdet kurkkivat, luovat hamaraa valoa. Kun ylos tuijottaa vahan pitempaan, tahtia syttyy yhtenaan. Tuhansia tahtia. Tahdenlento vilahtaa silmakulmassa. Vuoret nokottavat tumman jyhkeina.

On aika palata sisaan, ujuttautua makuupussiin ja kahden peiton alle.

Nukahtaa vuoripuron solinaa kuunnellen.

Vihdoinkin onnistuin liittamaan kuvia sivulleni. Kas tassa:

Laivojen hautausmaa vanhalla Araljarven pohjalla. Vetta nama laivat ovat viimeksi nahneet 80-luvulla. Laivat katoavat hiljalleen, silla paikalliset ryostavat niita metallinpala kerrallaan. Aralsk, Kazakstan.

Astanan tunnusmerkki on Bayterek-monumentti. Rakennus on 97 metria korkea. Lasinen pallo muuttaa varia valon mukaan. Lasipallosta nakee kauas ymparille, ja sielta myos nakee, etta kuvan rakennusten takaa alkaa eramaa. Astana, Kazakstan.

Koskettava muistomerkki Neuvostoliiton ydinkokeista. Patsas on 30-metrinen. Aiti suojelee lastaan, ydinpilvi varjostaa. Semipalatinsk, Kazakstan.

Charyn-kanjonin pohjalla virtaa joki, Syksyn varit ovat kauneimmillaan. Lahella Almatya, Kazakstan.

Iloiset sadonkorjaajat. Miehet lastaavat aasin kuormaan saksanpahkinoita. Arslanbob, Kirgisia.

Poikia vahan jannittaa, mutta valokuvassa on aina kiva poseerata. Arslanbob, Kirgisia.

Lumista maisemaa automatkalta yli 3000 metrin korkeudesta matkalla Oshista Bishkekiin. Tor-Ashuu, Kirgisia.

Muhammad kavi taalla. Ei han mihinkaan raaputtanut etta "Muhammad was her" tai muutenkaan ymparilleen liikoja huudellut. Joku vaan sattui miehen nakemaan.

Niinpa kaikki kirgiisihattuiset koukkupolvivanhuksetkin kapuavat Oshin keskustan tuntumassa Suleimanin vuorelle. Siella profeetta Muhammad rukoili, ja siella on nyt kallioluolassa pieni moskeija, jonne vanhurskas muslimi tietenkin menee.

Minakin menen, vaikken kaannynnainen toki ole. Uteliaisuudesta.

"Allah. Allah. Allah", koyha kerjalaisnainen uskoo korkeimman voimaan. Jospa silla tavoin heltiaisi almu.

Almun kerjaajia Oshissa on paljon. Kirgisia on kaikin tavoin erittain koyha maa.

Kun eilen kavin lounaalla, yritin maksaa 75 somin laskun 200 somin setelilla. Tarjoilija huokaili, ettei noin isoon rahaan loydy vaihtorahaa. (Sama eurokielella: Yritin maksaa 1,50 euron laskun 4 euron setelilla. Tarjoilija huokaili, ettei noin isoon rahaan loydy vaihtorahaa.)

Osh on vanha kaupunki, ja se oli yksi merkittavia silkkitiekaupunkeja. Ennen Mannerheimiakin taalla on kaynyt moni kulkija.

Suleimanin kukkulalta huomaa isoja, lumisia vuoria oikeastaan joka puolella. Vuorelta huomaa myos, etta rakennuskanta on hyvin matalaa. Tama on maanjaristysaluetta.

Maanantai-iltana lueskelin majapaikkani vuoteella. Ihmettelin, kaviko joku tuuppimassa sankya. Joku ainakin kolkutti ulkoovella.

"Jalkijaristyksia", majatalon isanta totesi lyhyesti.

Toissa sunnuntaina taalta reilut sata kilometria lounaaseen jarisi pahasti.

Kun saavuin Oshiin Jalalabadista maanantaina aikaisemmin bussilla, vieressani istui viehattava nuori nainen Nurgul, ja han puhui mainiota englantia. Nurgul oli Oshissa, kun maa jarisi.

"Tulimme kaikki kaduille yoksi jaristyksen jalkeen. Taalla Oshissa ei mitaan vahinkoja sattunut, mutta pelkasimme", han kertoo.

Paakaupungissa Bishkekissa joku oli kuulemma huomannut lamppujen heiluvan. Olin silloin Kazakstanissa Almatyssa, enka tiennyt asiasta mitaan.

Suomessa jaristys taisi ylittaa nippa nappa uutiskynnyksen. Mutta eihan taalla kuollutkaan kuin 70. Ja kirgiiseja olivat.

Oshissa riesana ovat myos alituiset sahkokatkot. Alueella on ilmeisen paha energiapula, ja taalla saastetaan talvea varten. Sahko on paivittain poikki useita tunteja.

Energiaa taalla tuotetaan lahinna vesivoimalla. Joet padotaan ja vesi valjastetaan energiakayttoon talvella. Seurauksena patoamisista on, etta alempana Keski-Aasia karsii pahasta kuivuudesta kesa-aikana. Juuri silloin kun siella tarvittaisiin vetta.

Niinpa esimerkiksi Araljarvi on paassyt kuivumaan. Tai se on yksi syy.

Niilla on oljya. Jos ne eivat jaa sita meille, emme mekaan jaa heille vetta, ajatellaan jokien ylajuoksun maissa.

Aasit nojailevat apaattisina vihrean metalliaidan vierella. Tunteja jatkunut vesisade saattaa pannia naitakin kahta elainta.

Ohikulkijat jaksavat hymyilla viluiselle vierasmaalaiselle. Joku heittaa ujosti hellon ja jatkaa matkaa nauraen. Paalakea suojaa kirgisialainen lakki, mustavalkoinen huopahattu, jonka lierit on kaannetty ylos. Tai paata suojaa muovipussi, jossa toivotetaan tervetuloa uudelleen. Englanniksi.

Uusi aamu Ashlanbobissa, Etela-Kirgisiassa sijaitsevassa uzbekkikylassa. Majapaikan terassilta aukeaa nakyma viereisille huipuille, joista korkein kurottautuu 4200 metrin. Jonkin verran alempanakin maasto on puhtaan valkoista kirkkaan sinisen taivaan edessa.

Mainio paiva lahtea kavelemaan vuorenrinteille. Saavun pienelle vesiputoukselle, jolla on korkeutta 23 metria.

Matkalla saksanpahkinametsaan kohtaan isan ja pojan, jotka kuljettavat metsasta pahkinoita hevosella ja muulilla. Poika ohjastaa tottuneesti ja ylpeana muulia ja poseeraa valokuvaan.

"Neljavuotias, isa kertoo ylpeana pojan ian."

Saavun metsaan. Maailman suurimpaan saksanpahkinametsaan, joka kattaa kaikkiaan 60 000 hehtaaria.

Metsassa nakyy poimijoita enaa harvassa. Tuossa maen laella on viela jonkun teltta. Sadonkorjuukausi on paattymassa.

Ensimmaiset saksanpahkinapuut istutti 1100-luvulla kylan pyha mies Arslan Bab-Ata. Puut voivat elaa jopa 500-vuotiaiksi. Metsa on valoisaa, aluskasvillisuus on harvassa. Tuntuu kuin kavelisi kumpuilevassa puistossa. Jotenkin mieleen tulee kavelyretki Ruissalon tammimetsissa.

Nelja poikaa tulee innoissaan moikkaamaan. Heilla on kepit, joilla he kurottavat yksinaisiin pahkinoihin.

Kun pahkinasato on valmis, keraaja kiipeaa puuhun ja ravistaa kypsat pahkinat oksilta. Ihan muutaman pahkinan vuoksi uzbekkikaan ei korkeaan puuhun kapua.

Matka jatkuu isolle putoukselle. Parin tunnin ahkimisen jalkeen silmien alla avautuu iso rotko, jonne syoksyy vesimassa yli 80 metrin matkan. Rotkon pohjalle ei silma ylla.

Taustalla jyhkeat kalliot saavat putouksen nayttamaan pienelta. Pian lumipeite ehtii tannekin asti.

Uusi aamu.

Nousen marshrutkaan, joka jatkaa Basaar Korkonista Jalal Abadiin. Suljen sateenvarjon, nostan rinkan oikealle olkapaalleni, vasemmassa roikotan pikkulaukkuani, sateenvarjoa en ehdi sulkea.

Marshrutkassa huomaan, etta bussin takakulmassa on yksi tyhja paikka. Hivuttaudun kohti, kunnes silmalasini lyovat hikeen. En nae mitaan ennen kuin otan lasit kateeni. Ahdasta kaytavaa ohitseni ahkii vanha mummo, joka valtaa istumapaikan. Sateenvarjostani roskuu vetta muiden matkustajien paalle.

Terveiset Etela-Kirgisiasta. Keski-Aasiasta.

Jo saapuminen Kirgisiaan oli mielenkiintoinen. Almatysta porhaltanut linja-auto jatti minut Bishkekin meluisalle asemalle, josta onnistuin neuvottelemaan taksikyydin ihan kelpo hintaan.

Kirgisia muistuttaa Kazakstania siina, etta maassa ei pahemmin ole takseja. Tai toisaalta jokainen auto on taalla taksi. Yleensa viimeistaan kolmas auto pysahtyy, kun kadun reunalla vahan paataan kaantaa auton suuntaan.

Bishkekin aseman taksikaan ei ollut oikea taksi. Sen huomasin viimeistaan siina vaiheessa, kun kuljettaja pysahtyi ja kysyi jalankulkijalta neuvoa.

Majapaikkani oli merkittyna selkeasti Lonely Planetin karttaan, ja sainkin katukyltin kyrillisista kirjaimista selkoa sen verran, etta tajusin missa ollaan. Sen jalkeen olikin polleaa opastaa bishkekilainen taksikuski perille.

Tana aamuna taksikuski oli osaavampi, mutta matkakin oli pitempi. Liityin kolmen amerikkalaisen kelkkaan, ja lahdimme aamuvarhain kohti etelaista Kirgisiaa. Minulla maaranpaana oli Jalal-Abad, matkaseuralaiseni jatkoivat viela Oshiin asti.

Ensimmainen tunti oli kuin laajaa Bishkekin lahiota. Tai muuten maisema oli peltoa, mutta tienvierta kulki rakennusten rykelma.

Siina vaiheessa kun havaitsin tiella jo kolmannen kissanraadon, ajattelin lammolla Nicole Kidmania.

Tapasin Nicolen kun saavuin Bishkekin majapaikkaan. Nicole kehrasi ruokailutilan sohvalla ja imetti jalkelaisiaan. Nicole oli raukeana ja naytti enemman kuin tyytyvaiselta.

Eiko muuten olekin hassu nimi kissalle?

Mutta Nicole ei liikuskele ajoradoilla, vaan han on vastuuntuntoinen emo. Pian tie kaantyikin vuorille. Seuraavat yhdeksan tuntia tie kiemurteli kapeita, valilla lumisiakin serpentiinisolia, jatkoi leveampia laaksoreitteja, seuraili mutkaisia jokirantoja ja paatyi viimein Ferganan laakson viljaville maissi- ja puuvillapeltojen aukeille.

Kaunista ja sielua uuvuttavaa.

Tie jatti minut Jalal-Abadin portille. Kaupunki kuulemma on Kirgisian kolmanneksi suurin, mutta asiaan vihkiytymaton voisi tietoa ihmetella. Paakadun reunoilla on basaareja limittain. Parissa ruokaravintolassa muoviset poytaliinat eivat ainakaan syomaan houkuta. Hotellin aula on siisti mutta kerrokset brezhnevilaisia.

Mutta ilta hamartyy ja kaupunki heraa eloon.

PS. Onnittelut Ahtisaarelle jos tata luet. Ja vaikket lukisikaan, ehka sinulla on muuta tekemista.